Paikallisuutiset

Ylivieskalainen Anni Vähäkangas on jo kolmannen sukupolven teiniäiti – "Nuoruus ei lopu äitiyteen"

YlivieskalainenAnni Vähäkangas pyörittelee varmoin ottein pian kolmen kuukauden ikäistä Max-poikaa kotinsa olohuoneen sohvalla. Poika jokeltelee ja hymyilee äidille, joka on nostanut tiikerikuvioisen paitansa helman ylös ja avannut rintaliivin imetystä varten. Tyytyväinen poika hamuaa rintaa ja alkaa ahnaasti imeä sitä.

Vähän aikaisemmin vieno tuoksu ilmoitti Anni-äidille, että on aika vaihtaa vauvalle vaippa ja pestä pylly.

16-vuotiaana äidiksi tullut Anni Vähäkangas kertoo vauva-arjen sujuneen yllättävänkin hyvin. Lastenhoidossa hänelle oli kaikki muu entuudestaan tuttua paitsi imettäminen, ja sitäkin hän oli sivusta seurannut, kun muut imettivät. Anni on hoitanut omia pienempiä sisariaan sekä vanhempien sisarusten lapsia niin paljon, että varsinainen äitiys ei hirvittänyt millään tavalla.

– Vastuu ei pelottanut, vaan yöheräämiset, koska ennen äitiyttä nukuin kuin tukki. Pelkäsin, etten herää, kun lapsi tarvitsee minua, hän sanoo ja kertoo, että sekin pelko oli turha:

– Heti, kun vauva alkaa ähistä sängyssään, pomppaan katsomaan, mistä on kyse. Se on se äidinvaisto. Oma lapsi on eri asia kuin muiden lapset.

Max on ollut alusta lähtien tyytyväinen ja kiltti vauva. Ähinä on merkki siitä, että on nälkä tai tylsää. Hän on myös hyvin seurallinen.

Arki on alkanut sujua myös siksi, koska ympärillä on ihmisiä, jotka ovat tukeneet Anni Vähäkangasta alusta lähtien. Teiniäitiä ei ole tuomittu, joskin ”pitkiä katseita” hän on saanut osakseen varsinkin iäkkäämmiltä ihmisiltä. Kiitosta tukemisesta saavat sukulaiset ja ystävät.

– Tiesin, etten tule koskaan, enkä missään tilanteessa jäämään yksin. Minulla on niin hyvä tukiverkko ympärilläni. Kaikki ovat kannustaneet, että pärjään, osaan ja pystyn olemaan äiti iästäni huolimatta, hän sanoo.

Yksi parhaimmista tukijoista ja ymmärtäjistä on ollut oma äiti.Marja Aunio sai esikoisensa lähes samanikäisenä reilut 38 vuotta sitten.

– Minä ennätin juuri ja juuri täyttää 17 vuotta ennen kuin tulin äidiksi, mutta oma äitini oli ihan kuin Anni. Hänkin täytti vasta muutaman viikon kuluttua 17 vuotta siitä, kun minä synnyin, yhdeksän lapsen äiti, 11 lapsenlapsen biologinen mummo sekä yhden lapsen ”varaäiti” ja neljän lapsen ”varamummo” kertoo.

Jotain Anni Vähäkankaan valmiudesta äidiksi kertoo se, että pari päivää synnytyksen jälkeen hoitaja tuli Annin luokse opettamaan vaippojen vaihtamista ja vauvan kylvetystä.

– Minä olin vaihtanut Maxillekin jo monet vaipat siihen mennessä. Ymmärrän, jos ei ole lasten kanssa ollut tekemisissä, että nuokin asiat pitää opettaa, mutta minä olin oppinut ne jo aikoja sitten, hän naurahtaa.

Marja Aunio muistaa, kuinka 80-luvun alussa itse 16-vuotiaana mietti, miten muut suhtautuvat hänen raskauteensa.

– Vastaanotto oli kuitenkin hyvä. Sain tukea kotoa, eikä minua tuomittu, koska oma äitini oli kokenut saman. Hän on ollut teiniäitiyden pioneeri suvussamme, hän sanoo.

Ympäristön oikea suhtautuminen teiniraskauteen auttoi Marja Auniota asennoitumaan vauvan tuloon ja äitiyteen.

– Sillä on suuri merkitys, miten ympäristö ja lähipiiri suhtautuvat. Se joko helpottaa tilannetta tai tuo lisää painetta, hän toteaa.

Aunio on onnellinen siitä, että vaihtoehtoja raskaudelle ei aikanaan edes mietitty.

– Minä jatkoin samalla tavalla Annin kanssa. Tuomitseminen ei auta mitään, hän sanoo.

Marja Aunion tytöistä kolme vanhintakin ovat jo äitejä. Heistä kaksi on tullut äidiksi teininä, mutta täysi-ikäisinä.

Neuvolassa suhtautuminen 16-vuotiaaseen tulevaan äitiin oli Anni Vähäkankaan mielestä koko ajan hyvä ja asiallinen, ehkä ylihuolehtiva.

– Kun muut käyvät neuvolassa kerran tai pari kuukaudessa, minä kävin yhtä usein viikossa, hän naurahtaa.

Marja-äidin tehtäväksi jäi Annin rauhoitteleminen, koska neuvolaseuranta oli niin tarkkaa.

– Halusin viestittää Annille, että maalaisjärjellä mennään ja että hänellä itsellä ovat äidinvaistot, vastuunkato ja huolellisuus. Ei pidä huolestua, jos vauvaa sanotaan ”siroksi”, Marja Aunio sanoo.

Anni Vähäkangas arvelee, että 16-vuotiaan nuoren mieli on ilman raskauttakin herkkä.

– Niin, mitä se sitten on raskauden aikana, hän kysyy ja kertoo ylihuolehtimisen vuoksi pelänneensä, että on tehnyt jotain väärin, eikä osaa olla ”oikein” raskaana.

Raskausaika sujui teiniäidillä alussa hyvin, mutta loppupuolella tuli raskausmyrkytys. Synnytys käynnistettiin laskettuna päivänä, ja Max syntyi parin päivän päästä siitä.

– Viimeiset viikot odotin vain synnytystä, koska päätä jomotti ja voimat olivat vähissä korkean verenpaineen vuoksi, nuori äiti kertaa.

Eniten harmittavat kolme ”turhaa” reissua Kokkolaan sekä se, että lupauksista huolimatta vauvan isä, Joni Kopakka, ei voinut olla vauvaperheen ensimmäisissä päivissä mukana sairaalassa, koska he eivät saaneet perhehuonetta, koska kaikki paikat olivat täynnä synnyttäjiä.

– Monesti olen miettinyt, miten sitä jaksaa seuraavien raskauksien aikana matkustaa Kokkolan väliä. Tunti autossa on pitkä aika, kun on matkapahoinvointia ja raskaana, Anni Vähäkangas pohtii ja sanoo eräänkin kerran toivoneensa, että synnyttäminen Oulaskankaalla olisi vielä mahdollista.

– Ja olisihan se mukava, jos sairaalan henkilökunta puhuisi sujuvasti suomea, hän jatkaa ja viittaa Keski-Pohjanmaan keskussairaalan suurelta osalta suomenruotsalaiseen henkilökuntaan.

Synnytys itsessään oli nopea toimenpide. Ponnistusvaihe kesti vain vartin. Joni-isä oli todistamassa pojan maailmaan tuloa.

– Ja minä olin varmuuden vuoksi sairaalan parkkipaikalla autossa siihen saakka, kunnes kuulin vauvan syntyneen, Marja-mummo naurahtaa.

Sekä Anni että Marja ovat molemmat hoitaneet pienestä lähtien lapsia.

– Nuorin veljeni oli minulle ”harjoituskappale”, joten vanhemmuus ei siinä mielessä tuntunut pelottavalta, vaikka olin nuori. Sitä ennen hoidin serkkuja, Marja Aunio sanoo.

Kumpikaan eri vuosikymmenten teiniäideistä ei sano katuneensa äitiyttä missään vaiheessa.

– Teiniäitiydestä oli sekin hyvä puoli, että palauduin synnytyksestä paljon nopeammin kuin vanhempana äitinä, 27 vuoden aikana yhdeksän lasta saanut Aunio sanoo.

Vahvat naismallit eli oma äiti, mummot ja anopit ovat olleet hänelle hyviä esikuvia.

– He ovat olleet ympärillä tukena ja turvana pyydettäessä, mutta mitään tiettyä mallia ei ole tuputettu, eivätkä he ole työntyneet vängällä elämääni. He ovat olleet tilaa antavia naisia lähellä, Marja Aunio luonnehtii lähimpiä naisiaan.

Omista aikuisista tytöistä, jotka ovat nyt 38-, 37- ja 33-vuotiaita, on tullut vahvan naisen malleja omille lapsilleen.

Vauvaperheen arki pyörii tätä nykyä syömisten ja nukkumisten mukaan. Oman rajoitteensa tekevät poikkeusolot. Hyvällä säällä Anni pukee Maxin nallehaalariin, laittaa vaunuun ja lähtee kärryttelemään kotinsa lähistölle Koivukalliolla. Joskus matka suuntautuu Marja-äidin luokse Niemenrantaan tai Jonin vanhempien luokse.

– Kaupassakaan ei nyt turhaan käydä, Anni Vähäkangas sanoo ja kertoo, että kaverit piipahtelevat kahvilla puolestaan heillä.

Ainokaisena kasvaneen Jonin suvussa Max on suuri harvinaisuus. Hän on ensimmäinen lapsenlapsi. Muutenkaan ei lapsia ole lähisuvussa toisin kuin Annilla, jolla on sekä isän että äidin puolelta sisaruksia sekä kaksi täyssiskoa. Perhekuntaan kuuluu kaikkinensa reilut puolisataa ihmistä.

Äitienpäivä ei ole ollut Anni Vähäkankaan mielessä aikaisemmin.

– No nyt, kun siitä tuli puhetta. Juuri tällaisista asioista huomaa, että on oikeasti äiti. Se vetää sanattomaksi, hän sanoo hiljaa ja toteaa, että äitiys on parasta, mitä hänen elämässään on tapahtunut.

– Ajattelin vain, että omaa äitiä pitää muistaa, hän jatkaa.

Marja Aunio taas ei odota omien aikuisten lasten muistamisia, vaikka yhteisestä ajasta ilahtuukin.

– Heillä ovat jo omat perheensä ja menonsa. Harvoin näkee kaikkia, koska asuvat kauempana, ja harvoin, jos koskaan saa enää kaikkia yhdellä kerralla kokoon, hän jatkaa.

Viime syksynä alkaneet ammattiopinnot turvallisuusalalla jäivät Anni Vähäkankaalta kesken raskauden vuoksi.

– Se on hyvin fyysinen koulu, joten en voinut jatkaa, vaan jätin kesken. Tarkoituksena on palata opintoihin joko ensi syksynä tai viimeistään vuodenvaihteessa, hän kertoo.

Anni on pitkään haaveillut turvallisuusalan jälkeen menevänsä armeijaan ja sieltä poliisikouluun.

– Riippuu, missä vaiheessa raskin laittaa vauvan hoitoon. Pieni lapsi tarvitsee pitkään äitiä ja isää, joten omat opinnot saavat odottaa, hän pohtii ja arvelee, että armeija voi juuri lapsen vuoksi jäädä käymättä.

Anni Vähäkankaan ja Marja Aunion mielestä nuorena äidiksi tuleminen ei ole millään tavalla menetetty mahdollisuus.

– Nuoruus ei lopu mihinkään, vaikka minulla onkin lapsi. Pitää vain suunnitella kaikki tarkemmin kuin aikaisemmin. Hetken mielijohteesta ei tehdä mitään, koska vauva pitää huomioida nyt ja tulevaisuudessa, Anni-äiti miettii.

Marja Aunio on hyvillään, että aika on muuttunut hänen omasta teiniraskaudestaan, puhumattakaan hänen äitinsä aikaisesta teiniraskaudesta.

– Asetuin vanhemman ihmisen rooliin kuin olinkaan. Hyvä, että nyt ei tarvitse tehdä niin, hän sanoo.

Aunio arvelee, että ympäristön painostus oli syy olla aikuisempi kuin olikaan ja pukeutua kuin vanhemmat ihmiset.

– Halusinkin olla uskottava äiti, jolla nuoruus oli 16–17-vuotiaana ohi. Kaikki kaverit kaikkosivat samalla, hän muistelee.

Anni Vähäkangas sanoo, että suurin osa hänen ikäisistään nuorista ei osaa asettua hänen rooliinsa, mutta ystävyyssuhteet ovat säilyneet.

– Ja äiti ymmärtää minua, koska on itsekin ollut nuori äiti, hän sanoo ja jatkaa:

– Mutta en voisi kuvitellakaan pukeutuvani vanhempien naisten vaatteisiin, vaan haluan näyttää nuorelta. Ainoa asia, mitä olen koko raskaudessa kavahtanut oli se, kun 12-vuotias Iida-siskoni kysyi, jäänkö ”tuommoiseksi”, kun olin viimeisilläni raskaana ja minulle oli tullut 23 kiloa ylimääräistä.

Marja Aunion mielestä suurin huoli Annin äitiydessä on juuri se, osaako hän pitää omasta nuoruudestaan kiinni:

– Itse asetuin äidin rooliin ja siihen, että olen vanha. Sillä piti hakea hyväksyntää, koska taivastelijoita iästäni oli ja olin herkkä ympäristön mielipiteille. Minulle ei kuitenkaan kenenkään pitänyt sanoa, miten olla äiti. Se tuli sisältä. Onneksi ei ollut menohaluja, vaan ilot tulivat pienistä asioista perheessä.

Marja Auniolla on ollut yhtä aikaa lähes samanikäisiä lapsia oman äitinsä ja omien tyttöjensä kanssa. Sukupolvet ovat menneet heillä iloisesti sekaisin.

Kun Aunio sai toisen lapsensa, äidin kuopus syntyi vain kolme kuukautta aikaisemmin, ja kun Aunion nuorimmat tytöt olivat pieniä, omilla tytöillä oli jo samanikäisiä lapsia. Itse asiassa Max on vasta toinen lapsenlapsi, jolle ei mummolta löydy ikätoveria.

– Kun on ollut samanikäisiä lapsia, on ollut helppo jättää lapset hoitoon puolin ja toisin. Jopa imetys on onnistunut joko mummolta, siskolta tai tädiltä tarvittaessa, hän nauraa ja muistelee sitä, kun oman äitinsä kassa vaihtoivat imetyksen ajaksi vauvoja helpottaakseen tyyliltään erilaisten vauvojen syöntiä.

Äitienpäivä Anni Vähäkankaalle on hienoinen arvoitus, mutta hoitoalalla työskentelevä Marja Aunio tietää menevänsä tänä vuonna äitienpäivänä aamuvuoroon töihin.

Muuten ollaan kyllä sukulaisten kanssa tekemisissä, joita Anni Vähäkankaan puolella on jo viidessä polvessa isänäidin puolelta. Toukokuussa ovat tiedossa myös pienet juhla, kun Maxin isä tulee täysi-ikäiseksi.

– Se tässä nykysysteemissä on erilaista, että alaikäisen äidin asioihin kysytään vanhempien suostumusta. Toisin oli 80-luvun alussa, kun itse olin alaikäinen äiti, Marja Aunio toteaa.