Paikallisuutiset

Ylivieskalaiset Irma ja Eero Huttunen ovat aktiivisia isovanhempia ja tiivisti mukana lastenlastensa elämässä: "Jokainen lapsenlapsi omana itsenään on paras ja rakas"

Kyse ei ole, siitä mitä me annamme ja mitä me teemme, vaan siitä, mitä me saamme, Huttuset korostavat

Raudaskylällä aivan opistonmäen tuntumassa on puutarhan ympäröimänä idyllinen valkoiseksi rapattu vanha talo. Se on mummula, johon mahtuu kerralla vaikka kaikki kaksitoista lastenlasta vanhempineen ukin ja mummun luo.

– Siksi me tässä kahdestaan asumme, isossa talossa, että voivat lapset perheineen tulla tänne vaikka yhtä aikaa, kertoo Irma Huttunen.

Viime vuonnaEero jaIrmaHuttusen joulupöydässä oli kaksikymmentäyksi henkeä, ja kauempaa tulleet olivat toista viikkoa yökylässä mummulassa, kuten tapana on. Huttusilla on kolme lasta ja lastenlapsista vanhin on jo 21 vuotias, nuorin alle kolmen. Viisi lastenlasta asuu Ylivieskassa, yksi Oulussa ja Sveitsissä kuusi.

Jäätyään eläkkeelle seitsemän vuotta sitten Huttuset ovat voineet entistä enemmän auttaa ja olla mukana lasten elämässä. Arkielämän apua he ovat pyrkineet antamaan kaikille. Sveitsissä asuva perhe käy heillä kerran vuodessa, ja Huttuset ovat käyneet vastavierailuilla vähintään vuosittain, ja mummu kävi tyttären lasten ollessa pieniä mahdollisimman usein.

– Mielellään osallistumme lasten hoitoon. Kyse ei ole siitä mitä me annamme ja mitä me teemme, vaan siitä, mitä me saamme. Lasten kanssa oleminen tuo meille iloa, he molemmat korostavat.

Useimmin Huttuset ovat Ylivieskassa asuvan pojan perheen arjessa mukana. He ovat tarvittaessa lastenlasten varahoitajina ja lähtevät apuun lyhyelläkin varoajalla. Mielellään he menevät lasten kotiin, jonne koululaisetkin sitten iltapäivällä tulevat.

– Aina ollaan itse kärkkymässä, että milloin nähdään. Jos ei kerran viikossa pääse käymään, tuntuu että kyllä nyt jo pitäisi, Irma Huttunen kertoo.

Isovanhemmat auttavat välillä myös harrastuksiin kuljetuksissa. Kaikki lastenlapset käyvät mummulassa yökylässä, mutta mielellään yksi kerrallaan, näin he voivat antaa lapsille aikaansa paremmin. Silloin kun Oulusta tulee pojantyttö yöksi, hän saa usein serkkuja seurakseen.

Ukki mielellään piirtää lasten kanssa, lukee kirjoja ja pelailee vaikka shakkia. Joskus huushollauksen aikana joudutaan turvautumaan niin sanottuun elektroniseen mummuun, eli television lastenohjelmiin. Lettukestit ovat yksi perinne, ja silloin Eero Huttunen paistaa ison kasan muurinpohjalettuja.

– Tuntuu mukavalle, että meihin vielä luotetaan. Lastenhoito on vastuullista, ja usein onkin mukavampi olla kahdestaan hoitamassa kuin yksin, Irma Huttunen tunnustaa.

He ovat onnellisia siitä, että kaikki muutkin lastenlasten isovanhemmat ovat yhtä lailla läheisiä lapsille, ja kaikki ovat mukana näiden elämässä. Keskenäänkin he pitävät yhteyttä, ja kuvia lähetellään puolin toisin Sveitsiin asti.

Huttuset yrittävät malttaa, etteivät liikaa puuttuisi ja sekaantuisi lastensa elämään. Eivätkä he voikaan vaikuttaa tai ohjata sitä, miten lapset omia lapsiaan kasvattavat.

– Ukkina oleminen on sellaista auttamista ja mukana oloa. Saamme seurata lasten kehitystä. Erityisesti kielellinen kehitys on kiehtovaa. On yllättävää, kuinka lapset pystyvät käsittelemään kieltä, Eero Huttunen miettii.

Irma Huttunen on vuosien varrella koonnut muistikirjaan lasten suusta kuultuja hyviä lohkaisuja ja ajatuksia. Päivittäin heillä on jokin ilon aihe, ja kanssakäymisessä on huumoria koko ajan mukana. Lapsilla on niin hyviä älynväläyksiä, että naurussa on pitelemistä. Televisiostakin lapset osaavat napata kuulemaansa. Kun mummu yritti yhdelle pienimmistä selittää, että joskus pitää olla vähän tylsääkin, lapsi neuvoi takaisin, että ”ruutuaika, ei koskaan tylsää hetkeä”.

Lastenlapset pitävät heitä virkeinä, antavat paljon energiaa, jolla jaksaa taas eteenpäin. Ilman heitä Huttuset eivät olisi matkustelleet ulkomaille ja Lappiin hiihtämään. Lapset antavat paljon tietoa ja pitävät heitä myös ajan tasalla esimerkiksi ruoka- ja ympäristöasioissa.

– Kyllähän isovanhemmuuteen huoltakin kuuluu. Sairauttakin lapsilla joskus on, ja silloin saa olla kädet ristissä, Irma Huttunen kertoo.

Häntä huolestuttaa se kuormitus, mitä nykylapsille tulee maailman huolien tullessa olohuoneisiin ja puheeksi kouluissa ja päiväkodeissa. Irma Huttunen kokee, että lapset kantavat liiankin isoa taakkaa ilmastonmuutoksesta, ja miettii, miten voisi välittää toivon, mikä kantaisi lapsia eteenpäin. Harrastuksiakin on nykyään lapsilla paljon, joiden kuormittaminen mietityttää, mutta mummulassa ollaan sitten ihan rauhassa, leikitään ja luetaan, eikä järjestetä ohjelmaa.

– Toisaalta omat kotimme ovat maalta ja sitä tekemistä oli silloinkin koko ajan, lapsilla teetettiin askareita eikä siitä ole huonoja muistoja, Eero Huttunen miettii.

Luontosuhde on Huttusten omalle ikäpolvelle ollut vielä selviö, ja sitä he yrittävät opettaa ja näyttää esimerkkiä lastenlapsille marjastamalla ja metsässä kulkemalla.

Huttusten koti on ollut samassa talossa opistonmäen tuntumassa jo 37 vuotta. Nuorena perheenä he asuivat ensin opiston henkilökunnan rivitalossa. Eero Huttunen toimi Raudaskylän Kristillisellä Opistolla yhteiskunnallisten aineiden opettajana, kurssivastaavana ja kirjastonhoitajana, ja Irma Huttunen opetti ensin psykologiaa opistolla, ja myöhemmin oli pitkään kaupungin perheneuvolan psykologina.

– Opisto on ollut hyvä työpaikka ja meille perheenä oli tärkeä asia, että tämä oli hyvä paikka lapsille. Asuimme aluksi opiston pihassa, päivähoito ja koulu olivat aivan vieressä. Tämä oli hyvin yhteisöllinen kasvupaikka, Irma Huttunen kertoo.

Lasten ollessa pieniä hekin saivat apua edelliseltä polvelta. Eeron äiti kävi paljon Kiuruvedeltä asti hoitamassa lapsia, ja yhden talven nuori äiti asui lapsuudenkodissaan opiskellen tutkintonsa loppuun isoäidin hoitaessa esikoista. Kaikki Huttusten lapset ovat vuorotellen olleet molemmissa mummuloissa viikon tai pari kesäloma-apuna maataloustöissä.

Lapsilla ja myös kaikilla näiden puolisoilla on ollut yhteys omiin isovanhempiinsa, ja Eero Huttunen arvelee näiden haluavan siirtää samaa perinnettä omille lapsilleen. He nyt kokevat olevansa hyvässä asemassa, sillä he ovat hyväkuntoisia ja ovat olleet aika nuoria isovanhempia.

Hän on pohtinut, kuinka olosuhteet määrittelevät paljon perhe-elämää, joka heidän omilla vanhemmillaan on ollut sota-ajan jälkeen hyvin ankaraa ja täyttä työtä. Ennen myös lapset tekivät paljon töitä ja heitä kuritettiin, ja lapsilta vaadittiin ehdotonta alistumista vanhempiin nähden.

– Itseäni kaduttaa, että omien lasten kanssa oli se asenne aluksi, että kun minä sanon näin, niin sinä tottelet. Olen pyytänyt kyllä lapsilta myöhemmin anteeksi sellaista ehdottomuutta, hän kertoo.

Irma Huttunen tunnustaa olleensa välillä hermostunut, äkkipikainen ja huutaneensa kotona. Nyt isovanhempana oleminen on helpompaa, kun kasvatusvastuun voi jättää lasten vanhemmille. Se ei ole isovanhempien tehtävä.

– Nykyvanhemmat voivat olla aika tarkkoja muussa, kuten ruoka-asioissa, ja niistä me voidaan kyllä välillä vähän lipsua, mummu tunnustaa syyllisesti naureskellen.

Tärkeintä Huttusille lastenlasten elämässä mukana olemisessa ja isovanhemmuudessa on vastavuoroinen välittäminen. Jokainen lapsista on oma persoonansa, ja yhtä lailla heille tärkeä. Kieltämättä isovanhemmuus toisinaan koetteleekin, ainakin nukkumaan menojen yhteydessä samalla tavalla kuin omienkin lasten kanssa.

He toivovat mummulan tarjoavan turvallista tunnetta ja pysyvyyttä lapsille.

– Toivon, että lastenlapsilla on hyviä muistoja ja että heillä on ollut hyviä hetkiä täällä, Eero Huttunen sanoo.