Paikallisuutiset

Kalajokilaakson uudelleenjulkaisu: Vanhoillislestadiolainen perheenisä kertoi avoimesti olevansa biseksuaali: "Olen kuullut olevani tuomittu, synnin viemä, saastainen ja sairas"

Avoimemmalle keskustelulle on tarvetta vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisällä, Samuel Jyrinki sanoo

Minä olen biseksuaali ja vanhoillislestadiolainen. --- Olen jotain väärää ja poikkeavaa, jota ei pitäisi olla. Olen kuullut olevani tuomittu, synnin viemä, saastainen ja sairas. Olen ollut ihminen, jota vastustetaan ja halveksutaan. Ihminen, jota ei toivota olevan olemassa.

Näillä sanoilla Haapajärveltä kotoisin oleva 30-vuotias perheenisäSamuel Jyrinki asteli kaapista ulos Vauva.fi -sivustolla olevassaHerkkä mies -blogissaan muutama viikko sitten. Heti tuoreeltaan kirjoitus herätti huomiota ja keskustelua, tietenkin. Kuten monissa muissakin herätysliikkeissä, vanhoillislestadiolaisuudessakin suhtaudutaan homoseksuaalisuuteen torjuvasti, ja vastaavat ulostulot ovat poikkeuksellisia.

Jyrinki kävi monenlaisia tuntemuksia läpi kirjoitusta laatiessaan ja julkaistessaan sen. Mutta katumusta mies ei tunne.

– On se kuohuttanut. Etukäteen pelotti ja jännitti koko kirjoitus, mutta siitä on jäänyt tosi hyvä fiilis ja se vapautti hirveän paljon. Viestit ja palautteet ovat olleet pääasiassa positiivisia ja olen saanut myös yksityisviestejä ihmisiltä, jotka ovat kertoneet olevansa samassa tilanteessa, Jyrinki summaa.

Paljon kirjoittaja on saanut osakseen myös ihmettelyä: miksi näin yksityistä asiaa on lähdettävä ruotimaan julkisesti?

– Palaute on osoittanut, että keskustelulle on tarvetta yhteisön sisällä, vaikka sitä ei tällä hetkellä käydä. Toin näkyväksi asian, joka on olemassa, mutta mitä ei ole haluttu nähdä. Maailman tila on sellainen, että on aika tuoda esille meidän yhteisöömme näinkin arka asia.

Ei siis ole ollut helppoa sanoa olevansa vanhoillislestadiolainen, mutta on ollut täysin mahdotonta sanoa olevansa vanhoillislestadiolainen biseksuaali. Se yhdistelmä on aivan liian täynnä ristiriitaisuutta, vääränlaisuutta ja tuomituksi tulemisen pelkoa ihan joka ilmansuuntaan.

Jyrinki ymmärsi jo nuorena olevansa hieman poikkeuksellinen. Hän kuitenkin piilotti visusti ajatuksensa ja pyrki elämään siten, kuten ympäristö edellytti. Pitkäksi ajaksi hän sulki asian pois mielestään.

– Kun olin teini, oli homous haukkumasana. Kasvuympäristössä homoudesta puhuttiin negatiivisesti ja annettiin ymmärtää, että homo on miehenäkin paljon väheksyttävämpi kuin tavallinen heteromies on. Enkä nyt viittaa pelkästään hengelliseen ympäristöön vaan ihan yleisesti: ilmapiiri vallitsi kaikkialla, esimerkiksi koulumaailmassa nuorten kesken.

Nuorelle miehelle syntyi selkeä käsitys siitä, minkälainen ihmisen ja ennen kaikkea miehen kuuluu olla. Oikea minä peittyi valtavan häpeän alle.

– Kun ympäristö hokee sinulle koko ajan minkälainen ei saa olla, niin häpeä menee niin pitkälle, että alkaa miettiä, miten uskallan pukeutua, puhua tai käyttäytyä. Miten minun pitäisi olla, että olisin kelpaava ihminen? Häpeän tunne menee hyvin syvälle alitajuntaan ja siten identiteetti tulee haavoitetuksi koko matkalta. Terapiaa se on vaatinut.

Aikuisiällä Jyrinki alkoi hyväksyä oman suuntautumisensa ja kertoi siitä ensimmäisenä vaimolleen Aune-Elinalle.

– Me oltiin naimisissa jo silloin. Hän sanoi, että kaikki on hyvin ja olen hyvä sellaisena kuin olen. Onnellinen saan olla siitä, että voin olla oma itseni hänen seurassaan. Voin olla vain kiitollinen siitä, että olen saanut elämääni tuollaisen ihmisen.

Jos seksuaalivähemmistöihin suhtautuminen on vielä välillä yleisestikin tuomitsevaa, uskonyhteisön sisällä seksuaalivähemmistöön kuuluva ihminen on sellainen, josta hyväksyvää ja armollista puhetta kuulee vielä harvemmin.

Jyrinki kertoo tiedostavansa hyvin, ettei aihe ja kirjoitus herätä vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisällä myönteisiä ajatuksia. Mutta juuri siitä syystä hän toivookin keskustelua.

– Keskusteluun liittyvät vahvasti opilliset kysymykset, joihin en ole halunnut ottaa kantaa tekstissäni ollenkaan. Jokainen saa tulkita asiaa tykönään ja ottaa asian opillisen näkökulman kautta, jos haluaa.

– Minä näen asian niin, että ihmisenä olemiseen liittyy muitakin näkökulmia kuin hengellisiä. Kaikkea ei pitäisi katsoa hengellisestä näkökulmasta vaan on huomioitava muutakin. On ihmisen hyvinvointikysymys tulla hyväksytyksi omana itsenään.

Toisaalta Jyrinki arvelee, että yhteisössä keskustelua kaihtaa erityisesti vanhempi väestö.

– Meidän sukupolvemme ja sitä nuoremmat ovat valmiimpia avoimeen keskusteluun. Luulen, että meidän yhteisössämme sukupolvien välinen kuilu ja kulttuurierot näkyvät vielä vahvemmin tulevaisuudessa.

Jos me hyväksyisimme toiset ihmiset juuri sellaisena, kuin he ovat, minä kirjoittaisin tästä aiheesta niin tavallisesti kuin yleensä kirjoitan vanhemmuudesta tai parisuhteessa elämisestä. Eikä minua pelottaisi painaa julkaisunappia niin paljon, että käteni tärisevät. Niin ei kuitenkaan ole. Ei todellakaan.

Ulostulo on Jyringille ollut kaikkea muuta kuin helppo matka. Myös puntarointi oman vakaumuksen parissa on ollut pitkällistä.

– Eihän se ole yksinkertaista, sillä seksuaalivähemmistöön kuuluva joutuu vaikeaan arvoristiriitaan tällaisessa yhteisössä. On joutunut miettimään, mihin uskoo ja minkä vuoksi, että miten yhteisöön asettuu. Usko on kuitenkin henkilökohtainen asia ja siinä valinnat tekee jokainen itse.

– Tekstin tarkoitus on kuitenkin herättää keskustelua enkä missään nimessä halua lähteä tekemään sotaa yhteisön sisällä, Jyrinki huomauttaa.

Hän myös toteaa, että mikäli teksti auttaa yhtäkään samassa tilanteessa elävää, niin se riittää.

– Tietysti toivon, että tulevaisuudessa omilla lapsilla on sellainen kasvualusta, että voivat olla sellaisia kuin ovat eivätkä he joutuisi kokemaan häpeää omasta minuudestaan.

Toisaalta Jyrinki myös tietää, että vanhoillislestadiolaisten keskuudessa asiasta keskustellaan matalalla profiililla.

– En usko, että yhteisössä otetaan laajemmin kantaa. Jotenkin näkisin, että keskustelu tapahtuu kotien seinien sisäpuolella ja se on tärkeää, että keskustelu on siellä. Siellä ovat ne lapset, jotka kasvavat uudeksi sukupolveksi.

Kursivoidut kohdat ovat suoria lainauksia Jyringin blogikirjoituksesta.

Juttu on alun perin julkaistu Kalajokilaaksossa 17.5.2019