Paikallisuutiset

Ylivieskalaiset kaksoset Anna Katajala ja Anu Nikula ovat toisilleen vieläkin tärkeä tuki – Lapsuudessa riideltiin ja draamailtiin sekä haettiin toisesta turvaa: "Ei ole itsestään selvää, että olisimme näin läheisiä"

Sisaruksia ei vertailtu kotona, mutta esimerkiksi koulumaailmassa vertailua tehtiin senkin edestä. Sunnuntaina vietetään Kaksosten päivää ja tänä vuonna teemana on "Kohtaa kaksonen yksilönä".

"Menkääpä tytöt tuohon vierekkäin, niin nähdään, miten samannäköisiä te olette." Tämän kaltaisia kehotuksia ylivieskalaiset kaksosetAnna Katajala jaAnu Nikula tottuivat kuulemaan pikkutytöistä lähtien. Tokolan kaksosina tunnetut siskokset eivät silti muista samannäköisyyden vertailuja kovin pahalla.

– Tuota kuultiin varmaan tuhansia kertoja, mutta se oli meille normaalia. Siinä me sitten seisoimme vierekkäin käsi kädessä, kun pyydettiin, Anu Nikula sanoo.

Kaksosuus herätti tuolloin, mutta myös nykyäänkin muissa ihmisissä uteliaisuutta.

– Se on sellaista hyväntahtoista uteliaisuutta. Jos jollekin kertoo olevansa kaksonen, se aiheuttaa yleensä aina lisäkysymyksiä. Siihen on tottunut, Anna Katajala hymähtää.

Alkujaan Seinäjoella sektiolla syntyneistä siskoksista Anu on muutaman minuutin vanhempi siskoaan. Ja myös sentin pitempi, Anu huomauttaa naurahtaen, koska hän on muistanut mainita siitä siskolleen monia kertoja. Siskokset ovat seitsemän vuotta pikkuveljeään vanhempia.

– Saattoi olla, että vanhemmat ajattelivat, että kahdessa oli riittävästi seitsemäksi vuodeksi, siskokset arvelevat hymyillen.

Lapsuudesta lähtien Anna ja Anu viihtyivät hyvin yhdessä, kuinkas muutenkaan. Leikkeihin ei aina mahtunut ulkopuolisia, ei esimerkiksi silloin, kun kaksosilla oli meneillään päiväkausia kestänyt barbie-leikki ja serkku yritti mukaan. Keskenään leikkineiden siskosten mielestä serkku leikki jotenkin oudosti.

Tunneyhteys siskoksilla oli vahva jo pienestä pitäen. Kun Anu joutui lähtemään korvakipuisena kesken päivän pois koulusta, jäi Anna kouluun itkemään vuolaasti siskonsa perään. Sama kokemus oli Anullakin, kun pikkutyttönä pääsi äidin kanssa käymään mummolassa potkukelkalla ilman sairaana olevaa Annaa.

– En siitä muista muuta kuin sen, miten outoa oli olla jossain ilman Annaa.

Kesälomilla ei käynyt mielessäkään, että koulukavereita nähtäisiin ennen koulujen alkua.

– Kun todistukset saatiin, niin se oli "Heippa ja nähdään syksyllä" -meininki, Anu kertoo.

– Toki yläasteella homma muuttui ja sitten alettiin pyöriä enemmän kavereiden kanssa. Mutta sama kaveriporukka meillä oli silloinkin. Nykyään tiiviimmätkin ystäväsuhteet ovat niitä samoja, jotka silloin solmittiin, Anna kertoo.

Aina yhteiset kaverit eivät ole olleet siskoksille ihan läpihuutojuttu. Draamaa riitti, kun oltiin vielä alakoululaisia. Sisarussuhteita ratkottiin muun muassa puremalla, repimällä toista hiuksista ja potkimalla.

– Joskus ala-asteella meillä oli ollut aivan hirveä riita ja olimme vaatineet kavereilta, että heidän täytyy valita, kumman kaveri jatkossa on, Anna kertoo nauraen.

Kavereiden onneksi riita laantui ja yhteiset kaverisuhteet säilyivät, mutta vielä nykyäänkin siskokset uskaltavat ottaa yhteen. Riitoja ei kaihdeta, koska toinen on oman puolison ja perheen jälkeen heti tärkeimpiä ihmisiä elämässä.

Tavanomaisista sisarusriidoista huolimatta kaksosista muodostui lapsuudessa tiivis kahden ihmisen yksikkö, jossa täydennettiin toinen toista.

– Mehän olemme oikeasti aika erilaisia, mutta lapsuudessa haimme toisistamme turvaa. Esimerkiksi Anna oli meistä kahdesta aina se, joka sosiaalisissa tilanteissa oli äänessä ja minä vähän vetäydyin, Anu sanoo.

Anna puolestaan haki turvaa isosiskostaan silloin, kun pelotti ja ikävät ajatukset saivat valtaa. Vielä alakoulun viimeisillä luokilla Anu kelpuutti pelkoa tuntevan siskonsa yöksi viereensä.

Yläasteella siskokset hakivat murrosikäisille tavanomaiseen tyyliin omaa identiteettiään ja muun muassa hiuksia värjättiin eri väreillä. Mutta vielä viime vuosienkin aikana samannäköisyyden sekaannuksilta ei ole vältytty. Esimerkiksi Annan entinen esimies oli ihmetellyt tämän "koppavaa" käytöstä kaupassa, kun alainen ei ollut tuntevinaan. Koppavuus selittyi sillä, että kaupassa oli kaksoissisko, joka ei esimiestä tuntenut.

Kotona vanhemmat kohtelivat siskoksia erillisinä tyttärinä eikä vertailua harrastettu kotioloissa. Oikeastaan siskoksia hieman tasapäistettiin ja onnistumiset katsottiin yleensä molempien ansioiksi.

– Aina on ollut tunne, että vanhemmille on riittänyt. Joskus olisi ehkä toivonutkin, että olisi saanut itse tekemisestään vähän enemmän omaa krediittiä, siskokset sanovat.

Ympäristö ja esimerkiksi koulumaailma tekivät vertailua kotiolojenkin edestä, vaikka siskokset eivät kilpailleet keskenään.

– Mulle ala-asteella opettaja kertoi, että olisin saanut ysin kuvaamataidosta, mutta kun hän oli verrannut töitäni siskon töihin, niin sain vain kasin, Anu muistaa.

Anna oli koulumenestyksellä mitattuna hieman siskoaan parempi ja huonommuuden tunne iskostui Anun mieleen aika vahvana. Vielä ylioppilastodistuksia jotkut laittoivat rinnakkain verratakseen.

– Se on tuntunut pahalta. Etsin muutama viikko sitten omat koulutodistukset omien poikien nähtäväksi ja tajusin, että todistukseni olikin todella hyvä, Anu sanoo.

– Se oli ihana kuulla, kun Anu soitti mulle ja hoksasi, kuinka hyvä olikin ollut koulussa. Kuulin äänessä ylpeyttä. Ulkopuolisten vertailu on tuntunut minustakin pahalta, kun tietää, miten pahalta se toisesta tuntui. Se on aika surullista, Anna komppaa.

Vasta lukion jälkeen kaksossiskojen tiet erkaantuivat, kun molemmat lähtivät opiskelemaan. Toisen muuttaminen Seinäjoelle ja toisen suuntaaminen Ouluun oli molemmille yllättävän kasvattava elämäntilanne. Yhteen hitsautunut parivaljakko seisoi yhtäkkiä omillaan kaukana toisesta.

– Kaksosena oleminen oli siihen asti leimannut käsitystä oma itsestä. Yhtäkkiä alkoi miettiä, että mikä minua kiinnostaa ja missä olen hyvä. Vasta Oulussa opiskellessa oikeastaan tajusin, että olenkin aika sosiaalinen, Anu kertoo.

Anu valmistui opiskelujen jälkeen optikoksi ja palasi kotipaikkakunnalle sen jälkeen, kun asui kymmenen vuotta muualla. Anna työskentelee puolestaan kolmannella sektorilla projektitehtävissä.

Anna toteaa, että välimatka oli tarpeellinen ja pakollinen aikuiselämän riitti, jossa molemmat miettivät, minkälainen tyyppi sitä oikeasti onkaan ilman kaksoissisarta. Erilaisuus sai tilaa siskosten ollessa toisistaan etäällä. Nykyään siskokset katsovat toisiaan eri silmin.

– Arvomaailma meillä on pitkälti samanlainen, mutta monessa asiassa ollaan kuitenkin erilaisia. Anna on enemmän spontaani heittäytyjä ja minä taas haluan suunnitella ja elää turvallisemmin, Anu kiteyttää.

Nykyään siskokset asuvat parinsadan metrin päässä toisistaan, ja ovat yhteydessä viikoittain. Perheiden kanssa reissataan aina silloin tällöin, ja viimeisimpänä siskokset aloittivat yhteisen kuntosaliprojektin.

– Kaksossuhteita on erilaisia ja ei ole itsestään selvää, että mekään olisimme näin läheisiä. Meillä on kuitenkin vahva tunne siitä, että kävi miten kävi, on elämässä aina sellainen ihminen, joka haluaa ymmärtää omia tuntemuksia erilaisuudesta huolimatta, siskokset päättävät.